4. 

Välissä

Lapsuuden lomamatkasta lähtien ymmärsin jollain tasolla, että olin vanhempieni välikappaleena ja viestinviejänä. Kymmenvuotiaan taidoilla luovin tässä välissä, tilanteen mennessä yhä lujemmin vanhempieni puhumattomuuteen. 

Vuosikymmeniä kului. Olin näiden kahden ihmisen välissä aina siihen saakka, kunnes aloin ymmärtää, että he eivät kykene kohtaamaan toisiaan ja tarvitsevat siihen väliin jonkun, joka osaa kuunnella ja välittää tiedon eteenpäin. 

Vanhempani ovat olleet puhumattomuuden osalta aikakautensa kasvatteja: molempien perheissä on varmasti jouduttu selviytymään sodasta ja sen jälkimainingeista. Puhumattomuuden kulttuuri on epäilemättä peräisin noista hiljaisen selviytymisen vuosista, joita omat vanhempansa ovat joutuneet elämään. 

Puhumattomuus oli tullut osaksi lapsuuttani. Vanhempieni keskinäiset välit viilenivät ja kommunikointi väheni niin, että jäljelle jäi enää viestikapula. Omat tarpeeni oli parasta piilottaa, eikä ainakaan toivoa liikoja. Jos haluaisin jotakin, sen saaminen vaatisi molempien vanhempien suostuttelua. 

Miten olisin voinut oppia ilmaisemaan muiden toiveita, kun en osannut omiakaan vielä jäsennellä? Pystyin kyllä haistamaan muiden ihmisten tunnetilat, mutta näille ei ollut olemassa nimiä. Tunteet olivat jäsentymättöminä ahdistavia. 

Niinpä saatoin valvoa tuntikausia miettien, miten uskallan antaa harrastuksesta kotiinviemisiksi saadun maksulapun. Harrastus saattoikin loppua "mielenkiinnon puutteeseen", vaikka oikeasti en uskaltanut kertoa, että nyt on aika maksaa harrastusmaksu. 

Piano

Yksi harrastus kuitenkin minulla oli, josta minun ei koskaan tarvinnut neuvotella: soitin pianoa. Opettajani Nutturapää oli todella vaativa ja ajoittain myös kritiikissään armoton. Äitini mielestä hän oli kuitenkin oikein hyvä ja ammattitaitoinen opettaja, olihan hän sentään soittajana kaupunginorkesterissa.

Minulle pianonopettaja näyttäytyi parhaimmillaan vienosti hymyilevänä, epäilemättä minuun, lahjojeni puutteeseen ja hukkaamaansa aikaan kyllästyneenä nutturapäänä. Pahimmillaan palaute saattoi olla piikikästä ja syvien huokausten saattelemaa. 

En muista soittotunneista oikeastaan muuta kuin akustisen huoneen äänennielevän hiljaisuuden, konservatorion hämärät, synkät ja kapeat käytävät sekä kierreportaat, jota pitkin juoksin joko ylös tai alaspäin. Välillä pidättelin soittaessani itkua, jos olin saanut kritiikkiä. 

Nutturapää joutui sietämään lahjatonta, soittamaan pakotettua oppilastaan ja toisaalta taas äitini oli ylpeä siitä, että minulla oli "kunnollinen" harrastus. 

Keväisin odotin sitä hetkeä aina kauhulla, kun äitini kutsui nimeäni. Kerran vuodessa piti laittaa rasti joko ruutuun "aion jatkaa soittotunneilla" tai "en aio jatkaa soittotunneilla". 

- No? Taas pitäisi päättää, haluatko jatkaa syksyllä soittotunneilla. Mitä tähän paperilappuun nyt vastataan?

Istun olohuoneen nahkasohvalla, katson televisioon päin, mutta en näe ohjelmaa. Sydän jyskyttää veri kohisee korvissa ja heikottaa. Suusta putoaa vähän liian nopeaan lausuttu vastaus, joka oli mieluinen äidille, ahdistava minulle. 

- Joo.

Jälleen kerran valitsin näin, kun en muutakaan osannut. Äitini oli kuitenkin mielissään. Hän halusi myös ostaa arvostamalleen nutturapäälle lahjan kiitokseksi soittotunneista. 

Nutturapää oli sanonut edellisellä kerralla, että hän ei kaipaa lahjoja. Tiesin siis etukäteen, että lahja ei tule olemaan iloinen yllätys. 

- Kiitos soittotunneista, äitini lähetti sinulle lahjan. 

- Mutta minähän kielsin sinua tuomasta mitään lahjoja. 

Katsoin lattiaan. Hävetti. Nutturapää huomasi minun olevan melkein kyyneleet silmissä. 

- Kiitos lahjasta. Istutaanpa nyt ja käydään vielä soittoläksy läpi. 

Taas kerran kahden ihmisen välissä! En kyennyt välittämään kummankaan viestiä oikein toiselle. Omalla mielipiteelläni ei ollut väliä. Olin vain viestinviejä.

Se minä, joka oli omatahtoinen, raisu ja vähän jätkämäinen, oli näissä piiloutunut ja vaisun minän taakse ja yritti parhaansa mukaan kadota maan rakoon. Alakouluikäinen oli tilanteessa, jossa neuvottelutaidot olisivat olleet tarpeen. Niiden puutteessa, ahdistuin ja käänsin epäonnistumisen, turhautumisen, orastavan teini-iän angstin ja pelkojen sekasotkun sisäänpäin. 

Sisäinen ääneni sai kriittisen sävyn, joka tuli seuraamaan minua näistä vuosista eteenpäin.

Jatkuu.

 3. 

Ensimmäinen kohtaaminen 

Arki uudessa kylässä alkoi vauhdilla. Joogahuoneen pitäminen piti minua kiireisenä, olinhan vasta aloittanut elämäntapayrittäjänä. Elämäntapani oli ollut aikaisemmin jotain ihan muuta, mutta olin  innoissani. Nyt voisin tehdä joogahuoneesta rauhan ja levollisuuden tyyssijan. 

Joogahuoneen piti olla juuri sitä, mitä itse olin kaivannut entisessä, hektisessä työssäni. Asiakkaani saisivat nyt astua sisään, nauttia kiireettömyydestä ja rauhasta, kuin palaisivat kotiinsa. Maalasin itselleni kuvan paikasta, jossa ei tarvittaisi puhelinta tai sosiaalista mediaa, osallistujat tuntisivat lämmön ja levollisuuden virtaavan itseensä ja lähtisivät koteihinsa ladattuina, valmiina ja energisinä. 

En olisi voinut olla onnellisempi kuin silloin, kun ovesta asteli ulos raukeita ja hymyileviä ihmisiä! Tämähän toimii sittenkin, miksi olin arastellut oman yrityksen perustamista? 

Olin palkannut itselleni myös apuvoimia, työntekijöitä, jotka olin valinnut vierailemalla heidän tunneillaan. Valinnanvaraa ei mainittavasti ollut, joten päädyin valitsemaan muutaman työntekijän sillä perusteella, millaisen vaikutelman he olivat tehneet ensiminuuteilla. 

Näin yhdeksi työntekijäkseni valikoitui Karla. 

Muutos

Karla teki työtään siitä selvästi nauttien ja hänen tunneillaan asiakkaat viihtyivät. Joogaopettajalle yksi parhaimpia avuja on se, että hän pystyy olla asiakkaille eräänlainen esikuva, harjoittelun tavoite. Karla oli juuri sellainen, jota katsellessa ja kuunnellessa halusi tehdä juuri kuten hän neuvoi ja opasti. Hänessä oli karismaa. 

Kun Karla astui huoneeseen, kaikkien huomio kiinnittyi häneen. Hänellä oli kyky herättää huomiota sanomatta sanaakaan ja hän myös nautti huomion keskipisteenä olemisesta. Sen vuoksi olikin hyvin hämmentävää, että minut hän alkoi ohittaa ensin satunnaisesti ja muutaman viikon päästä jatkuvasti. 

Hän saattoi töihin saapuessaan kävellä ohitseni sanomatta sanaakaan. Olin aluksi hämmästynyt ja mietinkin, olinko sanonut hänelle jotain sellaista, mikä aiheuttaisi viileän suhtautumisen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olin ollut tämän joogaopettajan kanssa niin vähän tekemisissä, etten ole voinut sanoa mitään sellaista, mikä olisi voinut olla syynä hänen käytökseensä. 

Päätin sietää hänen ylimielistä käytöstään, sillä asiakkaat pitivät hänestä ja hän ei milloinkaan osoittanut ylimielisyyttä heille. Merkitsin itse tuon käytöksen, sillä olinhan ennenkin hoitanut työtehtäviä hyvin haastavien ihmisten kanssa. 

Nyt Karla osoitti käytöksellään pitävänsä minua korkeintaan pölyhiukkasen arvoisena. Lisäksi hän alkoi vastailla sähköposteihini ikävillä tavoilla. 

Lopulta olimme tilanteessa, jonka seurauksena alkanut tapahtumasarja ulottuu tähän päivään saakka. 

Konflikti

Eräänä iltana Karlalta tuli viesti, jonka mukaan hän ei voinut hyvin.

- Olen loukannut selkäni viime viikolla ja olen ollut sen vuoksi sairauslomalla. Nyt minusta tuntuu, että en ole huomenna työkuntoinen.

Sairausloma, josta minä en tiennyt mitään? No, olisihan varoittaminen vähän aikaisemmin voinut olla hyvä tapa toimia tällaisessa tilanteessa. Olin kuitenkin varautunut tällaiseen ja, rehellisyyden nimissä, olin vähän odottanutkin jotain tällaista. Se, että tekee itsestään tärkeän, on ominaista monille ihmisille ja tämä oli Karlan tapa osoittaa minulle oma paikkansa .

Omaan kalenteriini on varattuna aikaa juuri tällaisia tilanteita varten. Niinpä minulle ei tehnyt tiukkaakaan hoitaa Karlan joogaohjaus ilman ongelmia. Tämä ei ilmeisesti ollut Karlan mieleen.

- Kiitos kun ilmoitit minulle. Voisitko toimittaa minulle myös sairauslomatodistuksen ja samalla verokortin? Palkanmaksuaika lähestyy. Pikaista paranemista!

- Lupaan etsiä sen. Kiitos. 

Pian sen jälkeen tulee valokuva, joka on pahasti särisevä ja otettu selvästi tietokoneen näytöstä. Näytöllä saattaisi ehkä näkyä jokin luku, ehkä 20, ehkä 28 tai 18. Joka tapauksessa päättelen, että kuva on otettu verokorttilaskurista. 

- Karla, tuo on kuva veroprosentistasi. Se ei valitettavasti ole verokorttisi, vaan kuva veroprosentistasi. Palkanlaskija tarvitsee verokorttisi, josta käy ilmi palkanmaksuun tarvittavat asiat, kuten veronumero ja raja, jolle tuo veroprosentti riittää. Voisitkohan kysyä joltakin, joka osaisi neuvoa?

- Itse sanoit, että veroprosentti riittää. Se näkyy, mikä ongelma? Olet kaiken lisäksi ILKEÄ!!! Mistä helvetistä voin tietää mitä tarvitset, jos et kerro.

- Rauhoituhan nyt, tässähän on kyse sinun palkastasi ja siitä, että se tulee maksettua oikein. En kyllä muista sanoneeni, että veroprosentti riittää, sekoitat minut nyt ehkä johonkin toiseen. 

- Kiva. Odotan kyllä todella sitä hetkeä, kun ei tarvitse olla sun kanssa tekemisissä..

Tärisen, sillä tämä tulee kieltämättä yllätyksenä. Tajuan, että tähän taitaa liittyä enemmän kuin se, mitä juuri äsken luin puhelimen näytöltä.  

Ja tämä oli vasta alkua. 

Jatkuu.

2. 

Oma yritys

- Ihanaa, vihdoinkin saan avata ovet omaan joogahuoneeseen! 

Olin innoissani, sillä kädessäni oli avaimet uuteen joogahuoneeseen. Joogahuone, joka oli ollut haaveenani joogaopettajaksi valmistumiseni jälkeen. 

Alku ei ollut helppo, sillä olin vielä toisessa työpaikassa kun mahdollisuus omaan yrityksen perustamiseen tarjoutui. Työpaikasta irrottautuminen oli kivulias prosessi, sillä olin ollut pitkään alalla ja irtisanoutuminen merkitsi kokonaista elämäntyylin muutosta. Olin kuitenkin tietyllä tavalla kasvanut ulos työstäni ja tarvitsin muutosta. 

Nyt tämä muutos oli suoraan edessäni. Oma joogahuone! Oli jo aikakin alkaa tehdä jotakin omaa. 

Muutokset olivat muutenkin vieneet mennessään, sillä olin juuri muuttanut tälle pienelle paikkakunnalle, pois suuren kaupungin hälinästä. Kuvittelin olevani palannut juurilleni, maailmaa nähneenä ja kaiken kokeneena. Nyt oli aika rauhoittua ja tehdä jotain pienimuotoisempaa. 

Olin jo muutaman kerran pitänyt joogatunteja, hiljalleen tutustuttaen tulevia asiakkaitani tähän uuteen ja vähän outoon lajiin. Sana oli kiirinyt eteenpäin ja minulla oli käytännöllisesti katsoen asiakkaita valmiina, kun seisoin liikehuoneiston oven edessä, valmiina avaamaan oven ja aloittamaan toiminnan. 

Lihaksi tullut unelma

Sen lisäksi, että minulla oli valmis asiakaskunta, olin myös hieman saanut mainetta uutena yrittäjänä. Olin melko varma, että minua ei juuri kukaan tuntisi etukäteen, mutta oma työni tulisi tekemään lähtemättömän vaikutuksen ja saisin jalansijaa yrittäjien keskuudessa. 

Onnistuin löytämään pienen ja vakituisen kävijäporukan, jolla aloitin toiminnan. He olisivat siis uusi heimoni ja vakituinen asiakaskuntani! En olisi voinut olla onnellisempi, sillä he tuntuivat olevan juuri sellaisia ihmisiä, joille joogaaminen vaikuttaa suotuisalla tavalla. 

Usein tuntien jälkeen jäimmekin keskustelemaan tunnilla esiintulleista aiheista, kuten työn aiheuttamasta stressistä. Mitä nyt keski-ikäisyyden kynnyksellä ja ruuhkavuosien keskellä pohditaankaan. Tunnelma oli omasta mielestäni keveä ja pyrin olemaan tunnin jälkeen käytettävissä kuuntelemiseen. 

Olin iloinen, sillä tunsin voivani olla hyödyksi muille. Omassa elämässäni joogaaminen oli auttanut minua tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka ehkä ulkopuolisesta saattaisivat vaikuttaa kaistapäisiltä, mutta omasti mielestäni olin vain yksinkertaisesti valinnut oman tieni. Silloin tielleni ei tule esteitä, vain hidasteita. 

Ennen pitkää huomasin, että muutamat asiakkaat jäivät juttelemaan säännöllisesti. Etenkin yksi asiakkaista alkoi avautua hyvin henkilökohtaisista asioistaan. Näitä asioita hän kertoi avoimesti ja pitkään ja pyrin olemaan hänelle mahdollisimman neutraali kuuntelija. Väliin saatoin saada sanottua jotain, joka selvästi oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi.

Tämä asiakas kuunteli tarkkaan ja selvästi oli kuuntelijan ja ymmärtäjän tarpeessa. Hänen oma elämänsä oli lähes täydellistä kiiltokuvaa: vakituinen ja tärkeä työ, uusi avioliitto ja sen myötä tullut uusi koti uusperheineen. Kaikessa tässä oli kuitenkin paljon sulateltavaa ja minä kuuntelin yrittäen ymmärtää ongelman ydintä.

Kerta kerran jälkeen keskustelut venyivät ja syvenivät ja pian Kaisalta tulikin kaveripyyntö sosiaalisessa mediassa. Sen hyväksymisen jälkeen yhteydenpito jatkui myös muulla ajalla. 

Pian minua alkoi ihmetyttää Kaisan käyttäytyminen. Hän oli selvästi sitoutuneempi minuun kuin minä häneen. Äkkiä oltiinkin jo hyvin oudossa tilanteessa, jossa asiakkaani alkoi pitää minua ystävänään. Hän myös avoimesti hehkutti uutta, rakasta ystäväänsä, sosiaalisessa mediassa ja toi minulle pieniä lahjoja. 

 - Miten tässä pääsi käymään näin? ajattelin.

Jatkuu

1. 

Lapsuuden automatka

Meillä oli perheenä tapana matkustaa kesäisin isäni synnyinseuduille lomailemaan. Matka oli pitkä ja siihen valmistauduttiin huolella. Irrottautuminen kotikylästä oli mukavaa, matkanteko oli lisäksi hauskaa ja lapsena sitä keksi kaikenlaista tekemistä. 

Matkaeväät ja -tavarat pakattiin farmariauton isoon tavaratilaan, jossa myös välillä nukuttiin matkan aikana. Samanlainen matkanteko ei ehkä onnistuisi nykypäivänä, mutta silloin sellaista ei katsottu pahalla. Sama koski autossa tupakointia. 

80-luvulla oli ihan normaalia, että auton ikkuna veivattiin auki matkanteon aikana ja laitettiin tupakaksi. Samaa tehtiin myös kotona, hienotunteisimmat avasivat ikkunaluukun tai liesituulettimen ja puhaltelivat henkoset mukamas ulos tai hormiin. 

Ajat oli erilaiset silloin. Oli kuitenkin yksi kesä, joka jäi erityisesti mieleeni tähän liittyen. Olimme valmistautuneet isäni kanssa matkalle, äitini joutui ilmeisesti jäämään kotiin sisarusteni kanssa. En tiedä syytä, sillä olin arviolta hieman alle kymmenvuotias. Muistan kuitenkin tilanteen aiheuttaman ahdistuksen.

Matkaan oli pakattu lempivoileipäni, oli laittanut ylleni siniharmaan anorakkini ja olimme juuri pakkaamassa tavaraa autoon, kun äitini veti minua hieman kauemmas pakkaamisen touhussa olevasta isästäni. 

- Tiedäthän, että isäsi polttaa aina autossa tupakkaa? Älä anna hänen polttaa. Se ei ole hyväksi sinulle.

En muista tarkkaan, mitä vastasin, mutta tajusin kyllä, että ei minulla ole keinoja kieltää isääni tupakoimasta autossa sen kummemmin kuin meillä kotonakaan. Olin vaikeassa tilanteessa, sillä en pitänyt tupakan hajusta, mutten ikimaailmassa olisi tohtinut kokeilla auktoriteettiani isääni kieltämällä tätä tupakoimasta. Olihan matkaakin edessä satoja kilometrejä. Varmasti hän oli aikeissa pitää yhden tauon ainakin.

Äitini madalsi vielä ääntään ja sihahti:
- Sano, että sinulle tulee tupakanhajusta pää kipeäksi!

Olin vielä vaikeammassa tilanteessa. Nyt minun olisi pitänyt myös valehdella isälleni. Pala nousi kurkkuun ja vaikenin. Halusin olla kummallekin mieliksi ja olisin kovasti halunnut lähteä matkaankin. Pala kurkussa ei kuitenkaan lähtenyt, vaikka käperryin auton tavaratilaan pieneksi ja teeskentelin olevani väsynyt. 

Eipä kestänyt kauaakaan, kun jompi kumpi vanhemmistani kysyi minulta, miksi itken. Olin alkanut nyyhkyttää niin, että tärisin enkä voinut pidätellä kyyneleitäni. 

- Minulla on huono olo.. niin, ja pää kipeä. Minulle tulee koti-ikävä, en halua lähteä!

Matkanteko tyssähti meidän autotalliin, ennenkuin oli ajettu metriäkään. Minut lähetettiin nukkumaan omaan sänkyyni ja matkalla sinnä näin vielä sivusilmällä, kuinka isäni hartiat lysähtivät ja hän aloitti tavaroiden purkamisen autosta. 

Tästä kokemuksesta on aikaa kymmeniä vuosia. Se on jäänyt mieleeni erityisen vahvasti, ehkä siksi, että se on ollut ensimmäisiä kertoja, kun olen joutunut tahtomattani isäni ja äitini väliin.  

Lapsena tietenkin syytin itseäni siitä, että isäni ei päässytkään matkaan. Olin valehdellut kummallekin vanhemmalleni, eihän minulla ollut pää kipeä eikä edes huono olo, vaan minua ahdisti. Olin joutunut tietämättäni aikuisen ihmisen manipuloinnin välineeksi. 

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka väärin äitini tässä tilanteessa toimi. Hänen tapanaan oli, on edelleen, varmistaa, että hänen tahtonsa tapahtuu järjestelemällä asiat etukäteen juuri haluamallaan tavalla.

Minä olen elänyt ison osan elämääni ymmärtämättä, että kasvojen edessä sanotaan vain se, mitä toisen oletetaan haluavan kuulla. Asiat on jo järjestelty äitini mielen mukaisesti etukäteen, kohteen ollessa vain äitini kaukosäädin. 

Myöhemmässä elämässäni huomaankin herkästi, mikäli minua yritetään saada välikappaleeksi tai minua yritetään manipuloida kolmatta osapuolta vastaan. Huomaan myös erityisen helposti sen, että olen itse joutunut manipuloijan kohteeksi, vaikka en osaisikaan sitä konkreettisesti osoittaa. 

Ehkä minulle on kehittynyt vaisto, joka aistii jonkin olevan ympärilläni vinossa. Vihjeitä näkee kyllä, mikäli vain avaa hetkeksi aistit ja seisahtuu paikoilleen. Seuraamalla ihmisten liikkeitä ja ilmeitä, pystyy päättelemään aika helposti, kenen oloa minun läheisyyteni vaivaannuttaa. 

Suurimman osan ihmisistä kasvoilta voi melkeinpä lukea heidän ajatuksensa, tarkkaavainen huomaa helposti ainakin heidän tunnetilansa. 

Jatkuu

Pysy omassa totuudessa

Tervetuloa

Tervetuloa lukemaan päiväkirjamaista tarinaa, jonka pääosassa on keski-ikäinen nainen. Päiväkirjamainen rakenne siksi, että tämä on ensisijaisesti oma kertomukseni ja näkemykseni tapahtumista ja tapahtumaketjuista omassa elämässä. 

Ensimmäinen jakso tulisi epäilemättä olla lähtökohta. Lähtökohtaa on kuitenkin vaikeaa hahmottaa, sillä asiat ja tapahtumat ovat lähteneet käyntiin jo vuosia, kenties jopa vuosikymmeniä sitten. En tiedä. Asiat ovat saaneet alkunsa minun tietämättäni enkä onneksi edes aivan kaikkea tiedä.

Koska oma elämäni on niin kovin erilaista ja vähän tylsääkin, on oman elämänsä draamakuningattaret tehneet siitä hieman jännittävämpää lisäämällä ja poistamalla sopivaksi katsomiaan asioita. En tiedä, miksi näin tapahtuu, mutta olen melko varma, että draamailuun on olemassa jokin alkuunpaneva voima. Ehkä tämä voima on lihaa ja verta, ehkä vain kuvittelen näin. 

Ehkä syy selviää tätä kirjoittaessa? Ehkä sinäkin olet joutunut syntipukiksi ja huomaat, että sinä et välttämättä ole sekaisin päästäsi, vaan sinun totuutesi on yksinkertaisesti eri kuin mitä muiden tarina sinusta on. Näiden kahden tarinan välillä voi olla todella jyrkkä konflikti ja, koska heitä muita on paljon ja sinua aika vähän, alat pian kyseenalaistaa omaa totuuttasi. 

Miksi Syntipukin päiväkirja?

Päiväkirjaan merkitään yleensä tapahtumia, fiiliksiä ja ideoita. Tämä päiväkirja on minulle terapiaa, sillä voin puhua aidosti omista asioistani enää vain yhden henkilön kanssa. Tämä yksi henkilö pitää minut edelleen järjissään ja kiinni reaalimaailmassa. Yksi henkilö on aivan liian vähän, mutta riittävästi nähdäkseni, että en mahdollisesti olekaan tulossa hulluksi. 

Asiat, joita alan kirjoittaa ylös, menevät koko ajan enemmän solmuun ja kaipaan keinoa purkaa tuntojani tekstiksi. On kohtuutonta kuormittaa yhtä henkilöä, vaikkakin hyvin rakasta ja tärkeää, sinulle selviää melko pian, mitä tarkoitan.

Siksi syntipukin päiväkirja: jotta minä muistaisin. Mikäli asiat menevät kaiken lisäksi vieläkin hullummaksi kuin mitä ne nyt ovat, jäljelle jää myös se toinen näkökulma. Varmuuden vuoksi. En tiedä, kuinka pitkälle asiat loppujen lopuksi tulevat menemään. 

Kun on selkä seinää vastan, nurkkaan ahdettuna, sosiaalisesti eristettynä ja oman perheensä hylkiönä, ei vaihtoehtoja ole montaa jäljellä. 

Tämä on minun vaihtoehtoni. Toivottavasti sinä löydät yhtymäkohtia omaan elämääsi, sillä elämme narsistisessa maailmassa, jossa valitettavasti taitavimmat manipuloijat voivat päättää siitä, mitä sinun elämässäsi tapahtuu.