Syntipukin päiväkirja

1. 

Lapsuuden automatka

Meillä oli perheenä tapana matkustaa kesäisin isäni synnyinseuduille lomailemaan. Matka oli pitkä ja siihen valmistauduttiin huolella. Irrottautuminen kotikylästä oli mukavaa, matkanteko oli lisäksi hauskaa ja lapsena sitä keksi kaikenlaista tekemistä. 

Matkaeväät ja -tavarat pakattiin farmariauton isoon tavaratilaan, jossa myös välillä nukuttiin matkan aikana. Samanlainen matkanteko ei ehkä onnistuisi nykypäivänä, mutta silloin sellaista ei katsottu pahalla. Sama koski autossa tupakointia. 

80-luvulla oli ihan normaalia, että auton ikkuna veivattiin auki matkanteon aikana ja laitettiin tupakaksi. Samaa tehtiin myös kotona, hienotunteisimmat avasivat ikkunaluukun tai liesituulettimen ja puhaltelivat henkoset mukamas ulos tai hormiin. 

Ajat oli erilaiset silloin. Oli kuitenkin yksi kesä, joka jäi erityisesti mieleeni tähän liittyen. Olimme valmistautuneet isäni kanssa matkalle, äitini joutui ilmeisesti jäämään kotiin sisarusteni kanssa. En tiedä syytä, sillä olin arviolta hieman alle kymmenvuotias. Muistan kuitenkin tilanteen aiheuttaman ahdistuksen.

Matkaan oli pakattu lempivoileipäni, oli laittanut ylleni siniharmaan anorakkini ja olimme juuri pakkaamassa tavaraa autoon, kun äitini veti minua hieman kauemmas pakkaamisen touhussa olevasta isästäni. 

- Tiedäthän, että isäsi polttaa aina autossa tupakkaa? Älä anna hänen polttaa. Se ei ole hyväksi sinulle.

En muista tarkkaan, mitä vastasin, mutta tajusin kyllä, että ei minulla ole keinoja kieltää isääni tupakoimasta autossa sen kummemmin kuin meillä kotonakaan. Olin vaikeassa tilanteessa, sillä en pitänyt tupakan hajusta, mutten ikimaailmassa olisi tohtinut kokeilla auktoriteettiani isääni kieltämällä tätä tupakoimasta. Olihan matkaakin edessä satoja kilometrejä. Varmasti hän oli aikeissa pitää yhden tauon ainakin.

Äitini madalsi vielä ääntään ja sihahti:
- Sano, että sinulle tulee tupakanhajusta pää kipeäksi!

Olin vielä vaikeammassa tilanteessa. Nyt minun olisi pitänyt myös valehdella isälleni. Pala nousi kurkkuun ja vaikenin. Halusin olla kummallekin mieliksi ja olisin kovasti halunnut lähteä matkaankin. Pala kurkussa ei kuitenkaan lähtenyt, vaikka käperryin auton tavaratilaan pieneksi ja teeskentelin olevani väsynyt. 

Eipä kestänyt kauaakaan, kun jompi kumpi vanhemmistani kysyi minulta, miksi itken. Olin alkanut nyyhkyttää niin, että tärisin enkä voinut pidätellä kyyneleitäni. 

- Minulla on huono olo.. niin, ja pää kipeä. Minulle tulee koti-ikävä, en halua lähteä!

Matkanteko tyssähti meidän autotalliin, ennenkuin oli ajettu metriäkään. Minut lähetettiin nukkumaan omaan sänkyyni ja matkalla sinnä näin vielä sivusilmällä, kuinka isäni hartiat lysähtivät ja hän aloitti tavaroiden purkamisen autosta. 

Tästä kokemuksesta on aikaa kymmeniä vuosia. Se on jäänyt mieleeni erityisen vahvasti, ehkä siksi, että se on ollut ensimmäisiä kertoja, kun olen joutunut tahtomattani isäni ja äitini väliin.  

Lapsena tietenkin syytin itseäni siitä, että isäni ei päässytkään matkaan. Olin valehdellut kummallekin vanhemmalleni, eihän minulla ollut pää kipeä eikä edes huono olo, vaan minua ahdisti. Olin joutunut tietämättäni aikuisen ihmisen manipuloinnin välineeksi. 

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka väärin äitini tässä tilanteessa toimi. Hänen tapanaan oli, on edelleen, varmistaa, että hänen tahtonsa tapahtuu järjestelemällä asiat etukäteen juuri haluamallaan tavalla.

Minä olen elänyt ison osan elämääni ymmärtämättä, että kasvojen edessä sanotaan vain se, mitä toisen oletetaan haluavan kuulla. Asiat on jo järjestelty äitini mielen mukaisesti etukäteen, kohteen ollessa vain äitini kaukosäädin. 

Myöhemmässä elämässäni huomaankin herkästi, mikäli minua yritetään saada välikappaleeksi tai minua yritetään manipuloida kolmatta osapuolta vastaan. Huomaan myös erityisen helposti sen, että olen itse joutunut manipuloijan kohteeksi, vaikka en osaisikaan sitä konkreettisesti osoittaa. 

Ehkä minulle on kehittynyt vaisto, joka aistii jonkin olevan ympärilläni vinossa. Vihjeitä näkee kyllä, mikäli vain avaa hetkeksi aistit ja seisahtuu paikoilleen. Seuraamalla ihmisten liikkeitä ja ilmeitä, pystyy päättelemään aika helposti, kenen oloa minun läheisyyteni vaivaannuttaa. 

Suurimman osan ihmisistä kasvoilta voi melkeinpä lukea heidän ajatuksensa, tarkkaavainen huomaa helposti ainakin heidän tunnetilansa. 

Jatkuu