4.
Välissä
Lapsuuden lomamatkasta lähtien ymmärsin jollain tasolla, että olin vanhempieni välikappaleena ja viestinviejänä. Kymmenvuotiaan taidoilla luovin tässä välissä, tilanteen mennessä yhä lujemmin vanhempieni puhumattomuuteen.
Vuosikymmeniä kului. Olin näiden kahden ihmisen välissä aina siihen saakka, kunnes aloin ymmärtää, että he eivät kykene kohtaamaan toisiaan ja tarvitsevat siihen väliin jonkun, joka osaa kuunnella ja välittää tiedon eteenpäin.
Vanhempani ovat olleet puhumattomuuden osalta aikakautensa kasvatteja: molempien perheissä on varmasti jouduttu selviytymään sodasta ja sen jälkimainingeista. Puhumattomuuden kulttuuri on epäilemättä peräisin noista hiljaisen selviytymisen vuosista, joita omat vanhempansa ovat joutuneet elämään.
Puhumattomuus oli tullut osaksi lapsuuttani. Vanhempieni keskinäiset välit viilenivät ja kommunikointi väheni niin, että jäljelle jäi enää viestikapula. Omat tarpeeni oli parasta piilottaa, eikä ainakaan toivoa liikoja. Jos haluaisin jotakin, sen saaminen vaatisi molempien vanhempien suostuttelua.
Miten olisin voinut oppia ilmaisemaan muiden toiveita, kun en osannut omiakaan vielä jäsennellä? Pystyin kyllä haistamaan muiden ihmisten tunnetilat, mutta näille ei ollut olemassa nimiä. Tunteet olivat jäsentymättöminä ahdistavia.
Niinpä saatoin valvoa tuntikausia miettien, miten uskallan antaa harrastuksesta kotiinviemisiksi saadun maksulapun. Harrastus saattoikin loppua "mielenkiinnon puutteeseen", vaikka oikeasti en uskaltanut kertoa, että nyt on aika maksaa harrastusmaksu.
Piano
Yksi harrastus kuitenkin minulla oli, josta minun ei koskaan tarvinnut neuvotella: soitin pianoa. Opettajani Nutturapää oli todella vaativa ja ajoittain myös kritiikissään armoton. Äitini mielestä hän oli kuitenkin oikein hyvä ja ammattitaitoinen opettaja, olihan hän sentään soittajana kaupunginorkesterissa.
Minulle pianonopettaja näyttäytyi parhaimmillaan vienosti hymyilevänä, epäilemättä minuun, lahjojeni puutteeseen ja hukkaamaansa aikaan kyllästyneenä nutturapäänä. Pahimmillaan palaute saattoi olla piikikästä ja syvien huokausten saattelemaa.
En muista soittotunneista oikeastaan muuta kuin akustisen huoneen äänennielevän hiljaisuuden, konservatorion hämärät, synkät ja kapeat käytävät sekä kierreportaat, jota pitkin juoksin joko ylös tai alaspäin. Välillä pidättelin soittaessani itkua, jos olin saanut kritiikkiä.
Nutturapää joutui sietämään lahjatonta, soittamaan pakotettua oppilastaan ja toisaalta taas äitini oli ylpeä siitä, että minulla oli "kunnollinen" harrastus.
Keväisin odotin sitä hetkeä aina kauhulla, kun äitini kutsui nimeäni. Kerran vuodessa piti laittaa rasti joko ruutuun "aion jatkaa soittotunneilla" tai "en aio jatkaa soittotunneilla".
- No? Taas pitäisi päättää, haluatko jatkaa syksyllä soittotunneilla. Mitä tähän paperilappuun nyt vastataan?
Istun olohuoneen nahkasohvalla, katson televisioon päin, mutta en näe ohjelmaa. Sydän jyskyttää veri kohisee korvissa ja heikottaa. Suusta putoaa vähän liian nopeaan lausuttu vastaus, joka oli mieluinen äidille, ahdistava minulle.
- Joo.
Jälleen kerran valitsin näin, kun en muutakaan osannut. Äitini oli kuitenkin mielissään. Hän halusi myös ostaa arvostamalleen nutturapäälle lahjan kiitokseksi soittotunneista.
Nutturapää oli sanonut edellisellä kerralla, että hän ei kaipaa lahjoja. Tiesin siis etukäteen, että lahja ei tule olemaan iloinen yllätys.
- Kiitos soittotunneista, äitini lähetti sinulle lahjan.
- Mutta minähän kielsin sinua tuomasta mitään lahjoja.
Katsoin lattiaan. Hävetti. Nutturapää huomasi minun olevan melkein kyyneleet silmissä.
- Kiitos lahjasta. Istutaanpa nyt ja käydään vielä soittoläksy läpi.
Taas kerran kahden ihmisen välissä! En kyennyt välittämään kummankaan viestiä oikein toiselle. Omalla mielipiteelläni ei ollut väliä. Olin vain viestinviejä.
Se minä, joka oli omatahtoinen, raisu ja vähän jätkämäinen, oli näissä piiloutunut ja vaisun minän taakse ja yritti parhaansa mukaan kadota maan rakoon. Alakouluikäinen oli tilanteessa, jossa neuvottelutaidot olisivat olleet tarpeen. Niiden puutteessa, ahdistuin ja käänsin epäonnistumisen, turhautumisen, orastavan teini-iän angstin ja pelkojen sekasotkun sisäänpäin.
Sisäinen ääneni sai kriittisen sävyn, joka tuli seuraamaan minua näistä vuosista eteenpäin.
Jatkuu.